Leikki on työtä ja sekin välillä väsyttää – Maija Jelkänen

bild: Esko Koivisto
bild: Esko Koivisto

Teksti: Maija Jelkänen

Ajassamme taide ei enää kuvaa todellisuutta. Sen sijaan se tuottaa sitä aktiivisesti.

Teatteriryhmä Blaue Fraun ja Liisa Pentti Companyn yhteistuotanto Some plants need more light than others, but all need at least a little yhdistää esitystaiteen ja installaation.

Teatterin ja tanssin keinoja törmäyttävä teos tarjoaa taidekokemuksen, jossa voi tunnistaa tunnelmaltaan hauskan, kajahtaneen dystopian, sekä kärjistetyn aikalaiskokemuksen piirteitä.

Some plants need more light than others, but all need at least a little kertoo katastrofin jälkeisestä maailmasta.

Yhtenäinen maailmankuva- ja järjestys ovat rikkoontuneet. Suurten instituutioiden ja kertomusten aika on ohi. Yhteinen, jaettava ilma on sakeanaan eksistentiaalista väsymystä, johon yksilöt etsivät tepsivää lääkettä niin maallisin kuin henkisin keinoin.

Kuulostaako tutulta? Some plants need more light than others, but all need at least a little ei silti ole dokumentaarinen ajankuva. Esitys henkilöineen on esimerkiksi raikkaasti vapautettu valtavirtaistuneesta identiteettipolitikoinnista, jolla 2010-luvun mediaympäristö turruttaa meitä jatkuvasti. Loimilankoihin on kuitenkin kudottu laajempaa yhteiskuntakriittisyyttä, mikä tulee esiin teoksen ajassa, joka on historiattoman absurdi, muistinsa menettänyt.

Bergenin yliopiston teatteritieteen professori Knut Ove Arntzen on problematisoinut näyttelijän muuttunutta funktiota postmodernissa nykyteatterissa, missä tekstistä teoksen lähtökohtana ja merkitykset sitovana ytimenä on luovuttu. Arntzen tunnetaan työstään uusien näyttämötaiteen muotojen parissa, etenkin sellaisten, jotka rakentuvat visuaaliseen dramaturgiaan ja purkavat hierarkioita.

Tarkastelen, kuinka Arntzenin luennon Art of acting and the theatrical. Premisses in understanding the autonomous actor, Viirus-teatterilla 5.10.2015, sekä toisen asiantuntijan, tanssin tutkija ja opettaja Tiina Suhosen kotimaisen nykytanssin historiaa kartoittavan luennon Nykytanssin taustat ja tekijät, Uuden tanssin keskus Zodiakissa 20.9.2015 näkökulmat kohtaavat teoksessa Some plants need more light than others, but all need at least a little (jatkossa viittaan teokseen nimellä Some plants).

Pohdin esseessäni esityksen problematisoimaa ajan henkeä ja yhteisöllisyyttä. Analysoin teoksen monipuolista keinorepertoaaria sekä teatterin ja tanssin risteyskohtia.

Welcome to our garden”

Some plants havahduttaa katsojan poikkeukselliseen ympäristöön jo narikassa, sillä eteisaula tursuaa esityksen maailman materiaalia. Astiat, tiilet, kivet, hiekka, loisteputket ja muut kirkkaat valot lojuvat sekaisina röykkiöinä kulkuväylien reunoilla.

Korkean tilan kaaoksellista harmoniaa hallitsee veden vieno solina. Se on lohdullinen viesti, elämän merkki. Osa valaisimista on upotettu veteen, mikä tekee valosta viipaloituvaa ja ennalta-arvaamatonta.

Katsoja saa valita oman paikkansa. Immersiivisessä esitystilassa ei ole merkittyjä reviirejä kenellekään, ei ole sääntöjä istuako vai seistä, lähteäkö vai maadoittaa itsensä kasvihuoneelta tuoksuvaan, räjähtäneeseen näyttämötilaan.

Esiintyjät, neljä naista ja yksi mies, ovat maastoutuneet osaksi pirstoutunutta tilaa, jossa viherkasvirykelmät, kuormalavat ja loisteputkista kootut valokollaasit muodostavat pieniä turvapaikkoja, saarekkeita.

Alkukuvan voisi tulkita tuokioksi katastrofin jälkeen, sillä esiintyjät lojuvat lavasteiden seassa pitkin lattiaa kuin ruumiit.

Yksi esiintyjistä (Emma Helle) raahautuu ryömimällä hyvin hitaasti kohti suurta viherkasvia. Hän vetää itsensä kasvitiipiin keskelle. Hyräilyä. Kun nainen raahautuu jälleen yhtä vaivalloisesti näyttämön halki, hän jättää jälkeensä vanan roskia.

Kun aristoteelisen draaman traditiossa näyttelijä tulkitsee jonkin alun perin kirjallisen, persoonallisen henkilöhahmon (karikatyyrinen tai syvempi, useamman luonteenpiirteen omaava), tai tuottaa siitä ohjaajan näkemyksellisen tulkinnan, Some plantsissä esiintyjät tuottavat ja toteuttavat dramaturgiaa monipuolisemmin.

Monipuolisuus syntyy tanssin tavoin etenkin fyysillistämisestä, eli ilmaisun kehollistamisesta. Kaikki näyttämöllä tapahtuva liike rakentaa esityksen dramaturgiaa, ajoittain staattisestikin, kun hetki näyttämöllä pysähtyy. Näihin pysähtyviin hetkiin palaan myöhemmin.

Tiina Suhonen huomauttaa, että esiintyjän makaaminen pitkällään esitystilassa (joka tässä esityksen lähtökuvana) ja selän kääntäminen katsojalle ovat kotimaisessa tanssissa 1960-luvulla rikottuja tabuja. Some plants-teoksessa nähdään myös riisuutumista ja alastomuutta (naturismia).

Esiintyjän ollessa itsenäinen ja itsellinen (suhteessa tekstiin), eli kun hänen näyttelemisensä saa laajentua fyysillisiin tekoihin, hän on vapaampi tuottamaan teokseen alitekstin, eli ulottuvuuden, johon hän käyttää itseään ja omaa, ainutlaatuista ammattitaitoaan.

Some plants-teoksessa voi aistia läsnäoloa ja esiintymisen argumentointia: paneutuneisuutta ja hitautta, mikä rakentaa ilmapiiriin emotionaalista latausta ja tarjoaa katsojalle tarttumapintaa.

Hitaus antaa katsojalle aikaa altistua esitykselle, reflektoida kokemaansa ja antaa sen vaikuttaa.

Muutoksen keskellä on aina ihminen, ei kulttuuri

Some plants-teoksen teksti on kaksikielisen (suomi ja ruotsi) työryhmän omaa tuotantoa ja käännetty valikoidusti myös englanniksi. Esiintyjät käyttävät ruotsia ja saamassani suomenkielisessä tekstilehdykässä puheenvuorot on nimikoitu esiintyjien omilla etunimillä.

Puheenvuorot (joita esiintyjät levollisesti laskettelevat kukin vuorollaan), ovat mikroskooppista itsetutkiskelua, eksentrisiä matkoja muistin nostalgisiin kuviin ja tulevaisuuden unelmiin.

Esiin tulevat tunteet ovat yleisinhimillisiä. Pauliina ihmettelee katastrofin jälkeistä ”uutta” maailmaa, joka on vieras ja uppo-outo. ”Perheitä ei enää ole, ei järjestystä, ei yhteyksiä, ei mitään, minkä tunnistaisi”, hän toteaa.

Joanna kaipaa taukoa, jolloin ”aika ei olisi lineaarista, vaan kelluvaa”. Emil luo itselleen kiinnekohtia katseellaan ja tunteidensa kohdistamisella. Se on hänen tapansa yrittää hallita kaaosta. Puheenvuorot paljastavat yksilöiden hetkelliset ajatusmaailmat, jotka yhteiseen tilaan lausuttuina sitovat paitsi toisensa, myös katsojat yhteiseen, avoimeen kokemukseen.

Yhdestäkään puhujasta ei rakennu ”kokonaista” henkilöhahmoa elämänkaarineen, mutta teos liittää heidän tajuntansa ajatustapetit yhteen, moniääniseen kuoroon.

Itsenäisten olotilojen, ajatusten ja kuvien kollaasimaisuus on tyypillistä etenkin postdraamalliselle nykyteatterille. Englantilainen näytelmäkirjailija Martin Crimp (s. 1956) on rakentanut ironiaa yksilönvapaudesta pirstoen tekstiä äärimmilleen, mikä näkyy esimerkiksi Minna Leinon suomentamassa ja ohjaamassa Crimp-tulkinnassa Onnellisuuden tasavalta Suomen Kansallisteatterissa (alk. In the Republique of Happiness 2012).

Crimpin ja Some plants-teoksen hahmoja yhdistää se, että kummatkaan tyypit eivät ole joko hyviä tai pahoja, vaan aikansa ilmentäjiä. Some plants ei erityisen terävästi pyri olemaan oikeassa tai osoittamaan väärää, minkä kautta teoksen ironia rakentuu.

Some plants-ensemble toimii jouhevasti, mikä näkyy yhteisen, yksinkertaisen tanssikoreografian esittämisenä tilan eri puolilta käsin. Taputuksilla terävöitetty koreografia kokoaa yksinäisistä yhteisön ja jäsentää tilaa muotoon.

Suhonen täydentää tulkintaa siten, että dialogin lisäksi myös tanssi on yksilöiden kommunikaatiota. Sen verran tanssikohtaus kokoaa teosta, että väittäisin sen jopa kuljettaneen viestejä, ei pelkästään synnyttäneen kontaktin esiintyjien välille.

Venus kylpee

Esityksen aloittanut vaalea nainen (kuvanveistäjänä paremmin tunnettu Emma Helle) jatkaa sukupuolen esittämistä kylpykohtauksella. Hän ilottelee saavissa, juoksevan veden alla.

Tämä esimerkkinä näyttämöllä pysähtyvistä hetkistä, jotka eivät onneksi tuuppaa esitystä liikkumaan liian yleisellä tasolla, vaan ovat oikeammin pieniä, terävoittäviä stillejä, joiden vuoksi esitys jää mieleen.

Näitä kuviksi pysähtyviä hetkiä voisi myös nimittää veistoksiksi, joissa Helle on soveltanut uuden (?) materiaalin, eli oman kehonsa.

Helteen vapautuneen oleilun voi nähdä vastatekona vaatimuksille. Hänen ilmaisussaan voi tunnistaa modernin tanssin osatekijät: vapaan liikkeen, hengityksen kuulumisen, painovoiman hyväksymisen ja tilan käyttämisen lattiatasosta kaikkiin suuntiin.

Huomioiden Blaue Frau-teatteriryhmän feministisen eetoksen Helteen roolin voisi tulkita myös emansipaatioksi näyttämöllä. Helteen, kuten myös kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhosen osallistuminen teokseen purkaa näyttämötaiteilijuuden hierarkiaa.

Emma Helle on esiintymisensä lisäksi tehnyt Some plantsin tilateoksen yhdessä Mari Paikkarin kanssa. Näin Some plants liittyy konseptuaalisen taiteentekemisen yhteistyön (kollaboraatioiden) perinteeseen, missä eri aloilta tulevat tekijät soveltavat tuttuja menetelmiä itselleen vieraammassa kontekstissa ja pystyvät hyötymään toistensa osaamisesta.

Näinkin voi tuoda joulua kotiin

Ilmavan esityksen äänimaisema on niin orgaaninen, ettei sitä esityksen alussa edes kovin paljoa huomaa. Kun esitys kasvattaa kierroksiaan, käyntiin lähtee jazz ja tapahtumallisuus vahvistuu.

Yksi naisista (Sonja Ahlfors) on valitellut pitkin esitystä väsymystään, jota on yritetty hoitaa ja parannella (”fakehealing”) fengshuilla, mutta aina nainen päätyy valitsemaan lepohetken.

Esityksen loppuvaiheissa hän ottaa soturimaisen luotsin roolin, jonka maalina on joulu, kahjon absurdi ja kitschinhauska. Lumisateen hän tekee valkoisesta silkkipaperista.

Työkaverini muisteli viime kesänä äidiltään kuulemaa tarinaa hetkestä perheen porvoolaiskodissa vuosia sitten.

Työkaverini vanhemmat olivat saaneet omilta vanhemmiltaan lahjaksi kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (1855-1940) pienoisveistoksen. Lahjan ajatuksena oli ollut toimia joko pahan päivän varana tai pesämunana nuorenparin oman kodin hankintaa varten.

Sopiva asunto löytyi ja veistoksesta tehtiin pieni myynti-ilmoitus sanomalehteen. Kun noutaja tuli, patsas löytyi hieman pölyisenä lasten lelukorista.

Some plants muistuttaa, että taide on jo kauan sitten liukunut kansakunnan kaapin päältä osaksi elämää. Näyttämön toiminnot tuntuvat palautuvan teoksen muodinmukaiseen, temaattiseen pääkysymykseen siitä, kuinka selviytyä todellisuuden kaaoksessa?

Joanna kertoo reseptinsä: ”Asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Sillä tavalla pysyn hengissä.”

Maija Jelkänen

Teksti on osa LUSTin, Mustekalan ja Ny tidin yhteistyötä, joka pohtii esseiden kautta ajankohtaisen teorian ja kansainvälisten virtausten suhdetta paikalliseen näyttämötaidetarjontaan. Aloite pohjautuu uteliaisuuteen tutkia ajankohtaisia kansainvälisiä ja paikallisia näyttämötaiteellisia ilmiöitä tavalla joka ei perinteisen kritiikin muodossa ole mahdollista. Lue myös Mustekalan verkkosivuilta Matti Tuomelateksti, sekä Ny tidin verkkosivuilta Carita Backströmin ja Lasse Garoffin tekstit. Matti Tuomelan tekstin ruotsinkielinen versio löyty täältä.

 

Lähteet:

Blaue Frau & Liisa Pentti Company: Some plants need more light than others, but all need at least a little. Esitykset Diana-näyttämöllä 21.8.-28.9.2015.

Knut Ove Arntzenin luento Art of acting and the theatrical. Premisses in understanding the autonomous actor. Viirus-teatterilla 5.10.2015. LUST-yhdistyksen Autonominen näyttelijä (Den autonoma skådespelaren)-projekti.

Tiina Suhosen luento Nykytanssin taustat ja tekijät. Zodiakissa 20.9.2015. Luentosarja Syväsukellus nykytanssiin. Kurssi teatterialan ammattilaisille.

— Lust